Ylä-Savon Auvisten
sukuseura ry
Timo Auvinen
timo1auvinen@gmail.com
YLÄ-SAVON AUVISTEN SUKUSEURA RY
Ruotujakolaitos
"Mun isän oli sotamies, ja nuori kauniskin. Jo viisitoista-vuotisna hän riensi rivihin…"
Näin kirjoitti Johan Ludvig Runeberg Suomen ruotujakoisesta armeijasta Vänrikki Stoolin tarinoissaan kymmeniä vuosia armeijan hajoittamisen jälkeen. Runeberg käytti runoilijan vapautta ja romantisoi railakkaasti todellisuutta.
Armeijan uudistus 1680-luvulla oli suomalaisen enemmistön - talonpoikaisväestön - näkökulmasta katsoen tervetullut. Aiemmin oli väenotossa pantu kymmenen miestä riviin ja otettu paras armeijaan jalkaväkeen.
Nyt perustettiin 2-4 talon ruotuja. Kaikki tilat sätereitä, pappiloita, virka- ja ratsutaloja lukuunottamatta olivat velvollisia osallistumaan uuteen järjestelyyn. Yhden ruodun velvollisuus oli valita mies sotaan. Ruotujakoisen armeijan pestaukset tehtiin usein samasta kylästä kotoisin olevan nuoren miehen ja ruotutalojen isäntien kesken. Jalkamies oli vapaaehtoinen, joka oli pestautunut omasta tahdostaan. Valtaosa ruotusotilaista oli lähtöisin palveluspaikkansa lähistöltä, usein ruotutalostaankin. Ruotusotalaitoksen kantavana perustana oli siis maataomistava maalaisväestö.
Kunkin ruodun tuli erottaa maistaan ruotutorppa, jossa oli kylvömaata, "kaalimaata" ja niittyä. Ruodun tuli rakentaa tälle tontille torppa sekä sille aitta, pieni navetta ja lato. Monesti ruotusotamiehet joutuivat asumaan savupirteissä ja pienissä itsellismökeissä. Sotamies saattoi halutessaan asua myös omalla veromaallaan. Ruodut maksoivat kertakaikkisen pestirahan ja valtio vuosipalkan. Valtio antoi myös sotilaspuvun ja aseet: nahkatakki ja -housut, sininen verkaviitta, töyhtöhattu ja kivääri pistimineen sekä pitkä miekka. Ruotuisännät kustansivat arkivaatteet: joka neljäs vuosi sarkatakki, jossa oli vuori ja napit, joka toinen vuosi sarkahousut ja vuosittain pari villasukkia, pari kenkiä ja paita. Näistä arkivaatteistaan ruotumiehen oli maksettava ruodulleen työllään, jonka taksaksi määriteltiin rengin palkka.
Ruotujakolaitoksen periaatteena oli se, että sekä päällystö että miehistö asuivat hajallaan ympäri maaseutua kukin omassa virkatalossaan tai sotilastorpassaan kokoontuen välillä harjoituksiin, pääkatselmuksiin, linnoitusten rakennustöihin tai miehitykseen, ja tietenkin toden tullessa sotaretkelle. Ruotuisäntien oli kyydittävä sotamiehensä tarpeellisella muonalla varustettuna harjoituksiin.
Rauhan aikana ruotusotamies vietti tavanomaista maaseudun pieneläjän elämää asuen torpassaan ja viljellen pientä peltotilkkuaan. Jos toimeentulo ei ollut runsasta, oli ruotusotamiehen elämä sentään verrattain turvattu.
Armeijan kannalta oli tärkeää, että sotilaalla oli helposti tunnistettava nimi. Siksi joillekin sotilaille annettiin uusia nimiä, jotka olivat lyhyitä, selviä ja ruotsinkielisiä (Lång, Stark, Svärd, Palm, Elf). Kun sotilasnimestä ei palveluksesta erotessa luovuttu, "syntyi" tavallisen kansan joukkoon ruotsalaisnimisiä sukuja.
Esi-isämme sukunimi on kyseisen ajan asiakirjoissa kirjoitettu muotoihin: Auin, Aufwin tai Auwin ja se lienee sopinut hyvin ruotsalaisille.
Iisalmelaiset ruotusotilaat muodostivat Iisalmen komppanian, joka harjoitteli Ulmalan kylässä, Kallion tilan maalla olleella harjoituskentällä. Iisalmen komppaniaan kuului 125 ruotua ja komppanian alue käsitti lähes koko Iisalmen entisen pitäjän. Iisalmessa sijaitsi kahdeksan sotilasvirkataloa komppanian päällystöä varten.
Ruotusotilasjärjestelmä purettiin v. 1867.
Sotilaiden piti luonnollisesti olla kelvollisia, sillä armeija ei kaivannut heikkoja, sairaita, vanhuksia eikä lurjuksia. Mahtoiko Runeberg sittenkään turhaan ihannoida mennyttä aikaa ja kullata muistoa ruotusotilaista?
"Mä lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen …"
Lähteet:
Åberg Lasse, Iisalmen komppanian ruotusotamiehet ja sotilastorpat sekä torppien maanjakovaiheet, Tutkielma Suomen historian laudatur-arvosanaa varten Jyväskylän yliopistossa 1968
Räisänen-Kumpulainen, Pielaveden ja Keiteleen historia I
Mäkelä-Alitalo Anneli, Käsialakirja, Arkistojen aarteiden tulkintaa 1500-luvulta 1700-luvulle, Mun isän oli sotamies - armeijan rullat, Jyväskylä 2000
"Mun isän oli sotamies, ja nuori kauniskin. Jo viisitoista-vuotisna hän riensi rivihin…"
Näin kirjoitti Johan Ludvig Runeberg Suomen ruotujakoisesta armeijasta Vänrikki Stoolin tarinoissaan kymmeniä vuosia armeijan hajoittamisen jälkeen. Runeberg käytti runoilijan vapautta ja romantisoi railakkaasti todellisuutta.
Armeijan uudistus 1680-luvulla oli suomalaisen enemmistön - talonpoikaisväestön - näkökulmasta katsoen tervetullut. Aiemmin oli väenotossa pantu kymmenen miestä riviin ja otettu paras armeijaan jalkaväkeen.
Nyt perustettiin 2-4 talon ruotuja. Kaikki tilat sätereitä, pappiloita, virka- ja ratsutaloja lukuunottamatta olivat velvollisia osallistumaan uuteen järjestelyyn. Yhden ruodun velvollisuus oli valita mies sotaan. Ruotujakoisen armeijan pestaukset tehtiin usein samasta kylästä kotoisin olevan nuoren miehen ja ruotutalojen isäntien kesken. Jalkamies oli vapaaehtoinen, joka oli pestautunut omasta tahdostaan. Valtaosa ruotusotilaista oli lähtöisin palveluspaikkansa lähistöltä, usein ruotutalostaankin. Ruotusotalaitoksen kantavana perustana oli siis maataomistava maalaisväestö.
Kunkin ruodun tuli erottaa maistaan ruotutorppa, jossa oli kylvömaata, "kaalimaata" ja niittyä. Ruodun tuli rakentaa tälle tontille torppa sekä sille aitta, pieni navetta ja lato. Monesti ruotusotamiehet joutuivat asumaan savupirteissä ja pienissä itsellismökeissä. Sotamies saattoi halutessaan asua myös omalla veromaallaan. Ruodut maksoivat kertakaikkisen pestirahan ja valtio vuosipalkan. Valtio antoi myös sotilaspuvun ja aseet: nahkatakki ja -housut, sininen verkaviitta, töyhtöhattu ja kivääri pistimineen sekä pitkä miekka. Ruotuisännät kustansivat arkivaatteet: joka neljäs vuosi sarkatakki, jossa oli vuori ja napit, joka toinen vuosi sarkahousut ja vuosittain pari villasukkia, pari kenkiä ja paita. Näistä arkivaatteistaan ruotumiehen oli maksettava ruodulleen työllään, jonka taksaksi määriteltiin rengin palkka.
Ruotujakolaitoksen periaatteena oli se, että sekä päällystö että miehistö asuivat hajallaan ympäri maaseutua kukin omassa virkatalossaan tai sotilastorpassaan kokoontuen välillä harjoituksiin, pääkatselmuksiin, linnoitusten rakennustöihin tai miehitykseen, ja tietenkin toden tullessa sotaretkelle. Ruotuisäntien oli kyydittävä sotamiehensä tarpeellisella muonalla varustettuna harjoituksiin.
Rauhan aikana ruotusotamies vietti tavanomaista maaseudun pieneläjän elämää asuen torpassaan ja viljellen pientä peltotilkkuaan. Jos toimeentulo ei ollut runsasta, oli ruotusotamiehen elämä sentään verrattain turvattu.
Armeijan kannalta oli tärkeää, että sotilaalla oli helposti tunnistettava nimi. Siksi joillekin sotilaille annettiin uusia nimiä, jotka olivat lyhyitä, selviä ja ruotsinkielisiä (Lång, Stark, Svärd, Palm, Elf). Kun sotilasnimestä ei palveluksesta erotessa luovuttu, "syntyi" tavallisen kansan joukkoon ruotsalaisnimisiä sukuja.
Esi-isämme sukunimi on kyseisen ajan asiakirjoissa kirjoitettu muotoihin: Auin, Aufwin tai Auwin ja se lienee sopinut hyvin ruotsalaisille.
Iisalmelaiset ruotusotilaat muodostivat Iisalmen komppanian, joka harjoitteli Ulmalan kylässä, Kallion tilan maalla olleella harjoituskentällä. Iisalmen komppaniaan kuului 125 ruotua ja komppanian alue käsitti lähes koko Iisalmen entisen pitäjän. Iisalmessa sijaitsi kahdeksan sotilasvirkataloa komppanian päällystöä varten.
Ruotusotilasjärjestelmä purettiin v. 1867.
Sotilaiden piti luonnollisesti olla kelvollisia, sillä armeija ei kaivannut heikkoja, sairaita, vanhuksia eikä lurjuksia. Mahtoiko Runeberg sittenkään turhaan ihannoida mennyttä aikaa ja kullata muistoa ruotusotilaista?
"Mä lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen …"
Lähteet:
Åberg Lasse, Iisalmen komppanian ruotusotamiehet ja sotilastorpat sekä torppien maanjakovaiheet, Tutkielma Suomen historian laudatur-arvosanaa varten Jyväskylän yliopistossa 1968
Räisänen-Kumpulainen, Pielaveden ja Keiteleen historia I
Mäkelä-Alitalo Anneli, Käsialakirja, Arkistojen aarteiden tulkintaa 1500-luvulta 1700-luvulle, Mun isän oli sotamies - armeijan rullat, Jyväskylä 2000